Tiivistelmä

Ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi on olemassa vaikuttavia ja kustannustehokkaita välineitä. Ilmastopolitiikan välineistä on saatavilla valtavasti tutkimustietoa ja käytännön sovelluksista on kertynyt runsaasti kokemuksia. Keinot ilmastonmuutoksen muodostaman uhan torjumiseksi tunnetaan tieteessä paremmin kuin ehkä yleisesti tiedostetaan.

Tässä raportissa esitellään ilmastopolitiikan hillinnän välineitä tutkimuskirjallisuuden pohjalta. Aluksi pohditaan, millaisia ominaisuuksia ilmastopolitiikan välineiltä tulisi odottaa? Hyvällä ilmastopolitiikalla tulisi olla ainakin neljä seuraavaa ominaisuutta:

  1. Vaikuttavuus on ilmastopolitiikan olennaisin ominaisuus, jota ilman ilmastonmuutos ei hidastu. Käytännössä huonosti suunnitellut ilmastotoimet eivät välttämättä vähennä päästöjä tai lisää hiilinieluja. Näin voi käydä esimerkiksi, jos toimet kohdistuvat päästöihin, joita säännellään jo ennestään.
  2. Kustannustehokkuus tarkoittaa, että saadaan aikaan suurempi ilmastovaikutus pienemmillä kustannuksilla. Kustannustehokkuuden ansiosta resursseja jää enemmän muiden hyvinvoinnin kannalta tärkeiden tavoitteiden edistämiseen. Ero kalliimpien ja halvimpien välineiden välillä on usein jopa satakertainen.
  3. Kannattavuus tarkoittaa, että ilmastopolitiikan hyödyt ylittävät kustannukset. Vaikka päästöjen vähentäminen on yhteiskunnallisesti kannattavaa, yksilön oman edun näkökulmasta se ei välttämättä ole sitä.
  4. Oikeudenmukaisuus on pohjimmiltaan subjektiivinen piirre, mutta tutkimuksen pohjalta voidaan arvioida arvovalintojen seurauksia. Ilmastonmuutoksella ja ilmastopolitiikalla on tulonjakovaikutuksia maiden sisällä ja välillä. Tulonjakovaikutukset voidaan usein hyvittää muilla politiikkavälineillä.

Tutkimuskirjallisuudessa on muodostunut verrattain vakiintunut käsitys tarkoituksenmukaisen ilmastopoliittisen kokonaisuuden pääpiirteistä.

  1. Hiilen hinnoittelu päästökaupan tai hiiliveron avulla on ilmastopolitiikan ensisijainen väline. Päästökaupassa päästöjen tuottamiseen myönnetään rajallinen määrä oikeuksia, joille muodostuu hinta markkinoilla. Vastaava hinta päästöjen tuottamisesta voidaan veloittaa myös hiiliverolla. Päästöoikeuksien määrää supistamalla tai hiiliveroa kiristämällä päästöt saadaan vähenemään niin paljon kuin halutaan. Kustannustehokkuuden ansiosta hiilen hinnoitteluun perustuva ilmastopolitiikka ei aiheuta tarpeetonta haittaa ihmisten hyvinvoinnille.
  2. Ilmastopolitiikasta koituvia kustannuksia voidaan keventää tukemalla innovaatiotoimintaa, joka tuottaa nettopäästöjen vähentämiseen uusia teknologisia ratkaisuja ja edistää niiden käyttöönottoa. Uutta teknologiaa kehittämällä Suomi voi vaikuttaa päästöihin kansainvälisesti kokoaan suuremmin. T&k-tuet parantavat ilmastopolitiikan kustannustehokkuutta, mutta eivät vähennä päästöjä yksinään.
  3. Yritysten ja kuluttajien ympäristöystävällistä käyttäytymistä voidaan tukea tarjoamalla tietoa ilmastovaikutuksista valintojen tueksi. Informaatio voi ohjata ihmisiä parempiin valintoihin rajoittamatta vaihtoehtoja tai lisäämättä kustannuksia.
  4. Tukien avulla voidaan kannustaa hiilinielujen kasvattamiseen ja päästövähennyksiin kansainvälisesti. Tuki vähäpäästöiselle tuotannolle ei välttämättä ole kustannustehokas ja se voi jopa lisätä päästöjä.
  5. Päästöihin voidaan puuttua myös suoran sääntelyn keinoin, mikäli kannusteiden luominen muilla välineillä ei onnistu. Kiellot ja sääntely ovat kuitenkin kalliita välineiltä, joille usein löytyy parempia vaihtoehtoja. Sääntely saattaa estää yrityksiä käyttämästä parhaita mahdollisia keinoja päästöjen vähentämiseen.

Ilmastopolitiikan kansainvälistä kokonaisuutta suunnitellessa on syytä huomioida, että ilmastonmuutoksen pysäyttäminen edellyttää, että laaja joukko maita osallistuu päästöjen vähentämiseen. Jotta ilmastopolitiikan kustannukset pysyvä hallittavina, nettopäästöjä tulisi vähentää painotetusti siellä, missä se on edullisinta.

Ilmastopolitiikan kokonaisuus on syytä rakentaa niin, että samoja päästölähteitä ei säännellä moneen kertaan päällekkäisillä ohjauskeinoilla. Päästökaupan piiriin osuvat ylimääräiset ilmastotoimet eivät normaalioloissa auta ilmastoa, mutta lisäävät kustannuksia.

Hiilen hinnoittelu on usein paras kohdistaa tuotantoketjun alkupäähän eli suoraan fossiilisiin polttoaineisiin eikä niitä hyödyntäviin tuotteisiin. Esimerkiksi lentolippujen verottaminen ei kannusta lentoyhtiöitä vähentämään päästöjään yhtä hyvin kuin lentopolttoaineiden verottaminen.

Hiilivero, päästökauppa ja hiilitulli kerryttävät valtiolle tuloja, joille on ehdotettu monenlaisia käyttötapoja. Jos lisätulot käytetään verorasituksen vähentämiseen, esimerkiksi työn verotusta keventämällä, ilmastopolitiikan kokonaiskustannus voi supistua. Lisätuloja on ehdotettu käytettäväksi myös ilmastopolitiikan oikeutuksen vahvistamiseen.

Toimimalla nopeasti ja valitsemalla välineet viisaasti, ilmastonmuutosta on yhä mahdollista hillitä.