2.3 Kannattavuus
- Ilmastopolitiikka on kannattavaa, kun sen hyödyt ylittävät kustannukset.
- Vaikka päästöjen vähentäminen on kannattavaa, se ei välttämättä ole sitä yksilön oman edun näkökulmasta.
- Optimaalisen päästöjen määrän ja hinnan määrittäminen on haastavaa.
Tutkijoiden keskuudessa ilmastonmuutoksen hillinnän yleisestä kannattavuudesta ei juuri esiinny kiistaa. Kattavien arvioiden mukaan ilmastonmuutoksen hidastamisen kustannukset ovat toimettomuuden kustannuksia pienemmät (IPCC, 2014; Stern, 2007). On kuitenkin perusteltua kysyä, kannattaako ilmastonmuutoksen hillintä yksilön tai yksittäisen maan näkökulmasta? Kuinka paljon ja kuinka nopeasti ilmastonmuutosta tulisi hillitä? Kannattaako kaikkia välineitä ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi käyttää?
Kun pohtii ilmastonmuutoksen aiheuttamaa uhkaa ihmiskunnalle ja tilanteen kiireellisyyttä, voi tuntua luontevalta vastata, että meidän on tehtävä kaikkemme katastrofin välttämiseksi. Tämän vastapainoksi on kuitenkin helppo keksiä myös toimia, jotka hillitsevät ilmastonmuutosta, mutta joiden toteuttamista on vaikea suositella. Ilmastotoimet voivat olla myös hyvinvointia heikentäviä.
Kysymyksiä kannattavuudesta voidaan lähestyä systemaattisesti kustannus–hyöty-analyysin avulla. Ilmastotoimia voidaan pitää kannattavina, jos niiden aiheuttamat hyödyt ovat suuremmat kuin kustannukset.
Hyödyt ja kustannukset on tässä ymmärrettävä hyvin laajassa merkityksessä. Välttämättä kaikki vaikutukset eivät ole millään mielekkäällä tavalla rahassa mitattavia. Ideaalisesti arvioinnissa tulisi huomioida kaikki hyvinvoinnin kannalta merkitykselliset vaikutukset sekä lyhyellä että pitkällä aikavälillä. Myös lopputulemiin liittyvä epävarmuus voidaan tulkita kustannuksena.
2.3.1 Yksityinen ja yleinen etu
Vaikka ilmastotoimet ovat yhteiskunnallisesti kannattavia, ne eivät välttämättä ole sitä yksilön oman edun näkökulmasta. Tyypillisesti, kun yksittäinen ihminen vähentää päästöjä, kustannukset koituvat yksilölle itselleen, mutta hyödyt jakautuvat kaikkien kesken.
Yksilön näkökulmasta kustannusten ja hyötyjen suhde ei aina ole riittävän kannustava, vaikka koko ihmiskunnan näkökulmasta toimet olisivatkin kannatettavia. Yleinen ja yksityinen etu vetävät eri suuntiin.
Ilmastopolitiikkaa vaivaa siis eräänlainen vapaamatkustajaongelma. Esimerkiksi joukkoliikenteen käyttäjät saattavat ajatella säästävänsä kustannuksissa jättämällä lipun maksamatta.5 Mutta vapaamatkustaminen siirtää taakan muille matkustajille, mikä saattaa kaikkien vahingoksi johtaa siihen, että arvokas palvelu jää kokonaan tuottamatta.
Vastaavasti ilmastonmuutoksen tapauksessa yksittäinen ihminen saattaa ajatella, että pääsee helpommalla, kun ei tee mitään. Yksittäisen ihmisen valintojen vaikutus lopputulokseen on pieni. Jos kuitenkin muut ryhtyvät ilmastotoimiin, vapaamatkustaja pääsee nauttimaan suotuisammasta ilmastosta osallistumatta kustannuksiin.
Vapaamatkustajaongelma vaivaa myös kansainvälistä ilmastopolitiikkaa varsinkin pienien maiden osalta. Maat, jotka ryhtyvät toimiin ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi, maksavat kustannukset, mutta myös ne maat, jotka eivät tee mitään, pääsevät hyötymään tästä palveluksesta.
Taloustieteessä on pitkään tutkittu myös mahdollisuutta, että yksittäiset maat voisivat muodostaa keskenään puhtaasti omaan etuun perustuvia koalitioita (Barrett, 1994; Carraro & Siniscalco, 1993). Koalitioita voidaan yrittää vahvistaa hiilitullien ja taloudellisen yhteistyön avulla (Carraro, 2017; Nordhaus, 2015). Yleinen tulos kuitenkin on, että koalitiot jäisivät pieniksi, epävakaiksi ja kunnianhimoltaan vaatimattomiksi.
2.3.1 Yhteisesti omistettujen resurssien ongelma
Ilmaston voi tulkita myös ylikulutettuna resurssina, jota vaivaa niin sanottu yhteismaan ongelma (tragedy of the commons). Yhteismaan ongelma syntyy, kun omaa etuaan ajavat toimijat ylikuluttavat vapaasti yhteisessä käytössä olevaa resurssia ja päätyvät tilanteeseen, jota kukaan ei toivoisi. (Hardin, 1968.)
Näin voi käydä esimerkiksi, kun karjanomistajat laiduntavat yhteismaalla ilman kannustimia rajoittaa karjan määrää kestävälle tasolle. Araljärven kuivuminen on käytännön esimerkki siitä, kuinka huonosti määritellyt käyttö- ja omistusoikeudet voivat aiheuttaa ympäristöongelmia (Commonwealth Secretariat, 2010). Samaan tapaan ihmiset ovat ylikuluttaneet luonnon kykyä sitoa hiilidioksidipäästöjä, mikä on johtanut hallitsemattomaan ilmastonmuutokseen.
Usein yhteisöt onnistuvat itse ratkaisemaan paikallisia yhteismaan ongelman sopimalla yhteisten resurssien käytön rajoittamisesta, mutta ilmastonmuutoksen globaali ja monimutkainen luonne vaikeuttaa sopimista (Ostrom ym., 1999).
Valtiot voivat ratkoa paikallisia yhteismaan ongelmia määrittelemällä omistusoikeudet resursseille tai verottamalla resursseja siten, että käyttö asettuu kestävälle tasolle. Esimerkiksi paikallisen järven ylikalastus voidaan estää myöntämällä rajallinen määrä kalastusoikeuksia tai asettamalla riittävän korkea kalastusmaksu.2.3.2 Kansainvälinen ratkaisu
Koska ilmasto on globaali yhteismaa, ilmasto-ongelma voitaisiin periaatteessa ratkaista kansainvälisellä sopimuksella, joka toimisi samaan tapaan kuin paikalliset yhteismaan ongelmien ratkaisut. Ilmastonmuutosta hillitsevistä toimista on käyty kansainvälisiä neuvotteluja YK:n ilmastonsuojelun puitesopimuksen (UNFCCC) puitteissa vuodesta 1992 alkaen.
Alkuun osapuolet pyrkivät sopimaan päästöille laillisesti sitovan ylärajan, joka velvoittaisi sanktioiden uhalla maat hillitsemään päästöjään. Kioton pöytäkirjassa vuonna 1997 tällaisesta rajasta sovittiin, mutta sopimuksen kattavuus jäi lopulta heikoksi. Kaikki maat eivät nähneet sopimusta osaltaan kannattavana.
Yksityisen ja yleisen edun välistä ristiriita voidaan tulkita myös peliteoreettisesti niin sanottuna vangin dilemmana. Vangin dilemmassa yhteistyö johtaisi kaikkien kannalta hyvään lopputulokseen, mutta yksittäisillä mailla on houkutus livetä sopimuksesta.
Omaa etuaan tavoitteleva maa voi katsoa, että luopumalla kalliista ilmastotoimistaan se saa yhä valtaosan suotuisan ilmaston tuomista hyödyistä, mutta säästää ilmastopolitiikan kustannukset. Näin maa saattaa päätyä johtopäätökseen, että sen kannattaa luopua ilmastopolitiikastaan. Kun muutkin maat ajattelevat samoin, yhä useampi lipeää sopimuksesta. Silloin päädytään tilanteeseen, jossa kaikki ovat alkutilannetta huonommassa asemassa.
Yleisen ja yksityisen edun ristiriita onkin tietyllä tavalla ilmasto-ongelman juurisyy. Oman edun lyhytnäköinen tavoittelu ei johda yhteiskunnallisesti parhaaseen lopputulokseen.
2.3.3 Kannattava tavoite
Oletetaan seuraavaksi, että maat onnistuisivat pääsemään ylitse edellä kuvatuista ongelmista ja ryhtyisivät toteuttamaan globaalisti optimaalista ilmastopolitiikkaa. Kuinka paljon ja kuinka nopeasti nettopäästöjä kannattaisi vähentää?
Optimaalisen päästövähennyspolun löytäminen edellyttää ilmastopolitiikan kustannusten ja hyötyjen punnitsemista.
Lähtökohtaisesti voidaan ajatella, että ilmastopolitiikan kiristämisen kustannukset kasvavat sitä suuremmiksi, mitä enemmän nettopäästöjä vähennetään ja mitä nopeammin toimitaan. Alkuun päästöjen vähentäminen ja nielujen kasvattaminen on verrattain edullista: helppoja keinoja on yhä runsaasti käyttämättä. Kun helpot ja halvat keinot (ns. matalalla roikkuvat hedelmät) on käytetty, on siirryttävä kalliimpiin vaihtoehtoihin.
Samoin jos ilmastopolitiikan kiristys tehdään hyvin nopeasti, talouden toimijoille jää vähemmän aikaa sopeutua muutokseen. Ylimääräisiä tappioita voi syntyä esimerkiksi, jos toimivia koneita ja laitteita joudutaan hylkäämään ennen kuin ne on kulutettu loppuun. Jos päästöjä vähennetään liian nopeasti, kustannukset saattavat ylittää hyödyt. Samasta syystä kustannuksissa voidaan säästää, jos ilmastotoimiin ryhdytään mahdollisimman varhain.
2.3.4 Yhdennetyn arvioinnin mallit
Ilmastopolitiikan ensisijainen hyöty on ilmastonmuutoksen aiheuttamilta vahingoilta säästyminen. Ilmastonmuutoksen kustannuksia voidaan arvioida käyttämällä niin sanottuja yhdennetyn arvioinnin malleja6. Arviointimallit muodostavat tyylitellyn kuvan sekä globaalista taloudesta että ilmastosta. Mallit mahdollistavat ilmastonmuutoksen aiheuttamien vahinkojen arvioinnin tavalla, joka on ilmastopolitiikan kustannusten kanssa yhteismitallinen. (Nordhaus, 2017; Stern, 2007.)
Arviointimalleilla voidaan tuottaa estimaatti hiilen sosiaalisesta kustannuksesta7, joka mittaa päästöjen aiheuttamaa kokonaiskustannusta. Se siis kertoo, paljonko yhden hiilidioksiditonnin lisääminen ilmakehään aiheuttaa ilmastonmuutoksesta johtuvia kustannuksia, kun kaikki sen aiheuttamat vaikutukset summataan globaalisti.
Arviointimallien mukaan ilmaston lämpeneminen yli puolentoista asteen asettaa monia elämän perusedellytyksiä vaaraan ja riskit voimistuvat, mitä pidemmälle lämpeneminen etenee (IPCC, 2018). Tämä käytännössä tarkoittaa, että ensimmäiset toimet ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi ovat kaikkein hyödyllisimpiä.
Ilmastonmuutoksen vaikutusten arviointiin liittyy huomattavaa epävarmuutta ja arviot vaihtelevat parista kymmenestä eurosta aina satoihin euroihin (Nordhaus, 2013, 2017). Yleinen tulos arviointimalleja hyödyntävässä tutkimuskirjallisuudessa on, että merkittävimmät kustannukset ja myös epävarmuudet liittyvät katastrofien riskiin (Aldy ym., 2010; Nordhaus, 2013).
Arviointimallien hyödyllisyyttä politiikka-arvioinnissa on myös kyseenalaistettu voimakkaasti (Pindyck, 2013). Merkittävimmät kustannukset liittyvät katastrofien riskeihin, ja näiden todennäköisyyksien ja seurausten arvioiminen on erityisen epävarmaa (Aldy ym., 2010; Heal, 2017).
2.3.5 Ilmastopolitiikan tavoitteen asettaminen
Kustannus–hyöty-analyysin näkökulmasta ilmastopolitiikka kannattaa siis aina, kun päästötonnin vähentämisen kustannus on pienempi kuin sen aiheuttama hiilen sosiaalinen kustannus. Ensimmäiset, edullisimmat toimet ovat suurella todennäköisyydellä kannattavia. Nettopäästöjen kiristämistä kannattaa jatkaa niin pitkälle, kun hyödyt ylittävät kustannukset. Koska ilmastopolitiikan kiristyessä päästövähennysten rajakustannukset kasvavat ja rajahyödyt supistuvat, jossain vaiheessa saavutetaan optimaalinen päästöjen määrä. Tämän jälkeen päästöjen vähentämisen rajahyödyt olisivat vähäisemmät kuin rajakustannukset.
On hyvä huomata, että jossain määrin myös kustannustehottomat toimet voivat olla kannattavia. Tämä on mahdollista, mikäli ilmastopolitiikan viritys on alle optimaalisen tason. Silloin on todennäköisesti löydettävissä sellaisia toimia, joiden hyödyt ylittävät kustannukset, vaikka niille olisi kustannustehokkaampia vaihtoehtoja.
Vaikka kustannus–hyöty-analyysi antaa käsitteellisesti selkeän tavan määrittää optimaalisen ilmastopolitiikan mitoituksen, se ei välttämättä ole käytännön politiikan kannalta tarkoituksenmukainen. Optimaalisen päästötavoitteen määrittämiseen liittyy paljon erimielisyyttä ja epävarmuutta. Käytännössä ilmastopolitiikan tavoitteenasettelussa onkin käytetty suoraan ilmaston lämpötilapoikkeamaa ja sen edellyttämiä nettopäästöjen vähennyksiä.