2.3 Kannattavuus

  • Il­mas­to­po­li­tiik­ka on kan­nat­ta­vaa, kun sen hyö­dyt ylit­tä­vät kus­tan­nuk­set.
  • Vaik­ka pääs­tö­jen vä­hen­tä­mi­nen on kan­nat­ta­vaa, se ei vält­tä­mät­tä ole sitä yk­si­lön oman edun nä­kö­kul­mas­ta.
  • Op­ti­maa­li­sen pääs­tö­jen mää­rän ja hin­nan mää­rit­tä­mi­nen on haas­ta­vaa.

Tut­ki­joi­den kes­kuu­des­sa il­mas­ton­muu­tok­sen hil­lin­nän ylei­ses­tä kan­nat­ta­vuu­des­ta ei juu­ri esiin­ny kiis­taa. Kat­ta­vien ar­vioi­den mu­kaan il­mas­ton­muu­tok­sen hi­das­ta­mi­sen kus­tan­nuk­set ovat toi­met­to­muu­den kus­tan­nuk­sia pie­nem­mät (IPCC, 2014; Stern, 2007). On kui­ten­kin pe­rus­tel­tua ky­syä, kan­nat­taa­ko il­mas­ton­muu­tok­sen hil­lin­tä yk­si­lön tai yk­sit­täi­sen maan nä­kö­kul­mas­ta? Kuin­ka pal­jon ja kuin­ka no­peas­ti il­mas­ton­muu­tos­ta tu­li­si hil­li­tä? Kan­nat­taa­ko kaik­kia vä­li­nei­tä il­mas­ton­muu­tok­sen hil­lit­se­mi­sek­si käyt­tää?

Kun poh­tii il­mas­ton­muu­tok­sen ai­heut­ta­maa uh­kaa ih­mis­kun­nal­le ja ti­lan­teen kii­reel­li­syyt­tä, voi tun­tua luon­te­val­ta vas­ta­ta, että mei­dän on teh­tä­vä kaik­kem­me ka­ta­stro­fin vält­tä­mi­sek­si. Tä­män vas­ta­pai­nok­si on kui­ten­kin help­po kek­siä myös toi­mia, jot­ka hil­lit­se­vät il­mas­ton­muu­tos­ta, mut­ta joi­den to­teut­ta­mis­ta on vai­kea suo­si­tel­la. Il­mas­to­toi­met voi­vat olla myös hy­vin­voin­tia hei­ken­tä­viä.

Ky­sy­myk­siä kan­nat­ta­vuu­des­ta voi­daan lä­hes­tyä sys­te­maat­ti­ses­ti kus­tan­nus–hyö­ty-ana­lyy­sin avul­la. Il­mas­to­toi­mia voi­daan pi­tää kan­nat­ta­vi­na, jos nii­den ai­heut­ta­mat hyö­dyt ovat suu­rem­mat kuin kus­tan­nuk­set.

Hyö­dyt ja kus­tan­nuk­set on täs­sä ym­mär­ret­tä­vä hy­vin laa­jas­sa mer­ki­tyk­ses­sä. Vält­tä­mät­tä kaik­ki vai­ku­tuk­set ei­vät ole mil­lään mie­lek­kääl­lä ta­val­la ra­has­sa mi­tat­ta­via. Ide­aa­li­ses­ti ar­vioin­nis­sa tu­li­si huo­mioi­da kaik­ki hy­vin­voin­nin kan­nal­ta mer­ki­tyk­sel­li­set vai­ku­tuk­set sekä ly­hyel­lä että pit­käl­lä ai­ka­vä­lil­lä. Myös lop­pu­tu­le­miin liit­ty­vä epä­var­muus voi­daan tul­ki­ta kus­tan­nuk­se­na.

2.3.1 Yksityinen ja yleinen etu

Vaik­ka il­mas­to­toi­met ovat yh­teis­kun­nal­li­ses­ti kan­nat­ta­via, ne ei­vät vält­tä­mät­tä ole sitä yk­si­lön oman edun nä­kö­kul­mas­ta. Tyy­pil­li­ses­ti, kun yk­sit­täi­nen ih­mi­nen vä­hen­tää pääs­tö­jä, kus­tan­nuk­set koi­tu­vat yk­si­löl­le it­sel­leen, mut­ta hyö­dyt ja­kau­tu­vat kaik­kien kes­ken.

Yk­si­lön nä­kö­kul­mas­ta kus­tan­nus­ten ja hyö­ty­jen suh­de ei aina ole riit­tä­vän kan­nus­ta­va, vaik­ka koko ih­mis­kun­nan nä­kö­kul­mas­ta toi­met oli­si­vat­kin kan­na­tet­ta­via. Ylei­nen ja yk­si­tyi­nen etu ve­tä­vät eri suun­tiin.

Il­mas­to­po­li­tiik­kaa vai­vaa siis erään­lai­nen va­paa­mat­kus­ta­jaon­gel­ma. Esi­mer­kik­si jouk­ko­lii­ken­teen käyt­tä­jät saat­ta­vat aja­tel­la sääs­tä­vän­sä kus­tan­nuk­sis­sa jät­tä­mäl­lä li­pun mak­sa­mat­ta.5 Mut­ta va­paa­mat­kus­ta­mi­nen siir­tää taa­kan muil­le mat­kus­ta­jil­le, mikä saat­taa kaik­kien va­hin­gok­si joh­taa sii­hen, että ar­vo­kas pal­ve­lu jää ko­ko­naan tuot­ta­mat­ta.

Vas­taa­vas­ti il­mas­ton­muu­tok­sen ta­pauk­ses­sa yk­sit­täi­nen ih­mi­nen saat­taa aja­tel­la, että pää­see hel­pom­mal­la, kun ei tee mi­tään. Yk­sit­täi­sen ih­mi­sen va­lin­to­jen vai­ku­tus lop­pu­tu­lok­seen on pie­ni. Jos kui­ten­kin muut ryh­ty­vät il­mas­to­toi­miin, va­paa­mat­kus­ta­ja pää­see naut­ti­maan suo­tui­sam­mas­ta il­mas­tos­ta osal­lis­tu­mat­ta kus­tan­nuk­siin.

Va­paa­mat­kus­ta­jaon­gel­ma vai­vaa myös kan­sain­vä­lis­tä il­mas­to­po­li­tiik­kaa var­sin­kin pie­nien mai­den osal­ta. Maat, jot­ka ryh­ty­vät toi­miin il­mas­ton­muu­tok­sen hil­lit­se­mi­sek­si, mak­sa­vat kus­tan­nuk­set, mut­ta myös ne maat, jot­ka ei­vät tee mi­tään, pää­se­vät hyö­ty­mään täs­tä pal­ve­luk­ses­ta.

Ta­lous­tie­tees­sä on pit­kään tut­kit­tu myös mah­dol­li­suut­ta, että yk­sit­täi­set maat voi­si­vat muo­dos­taa kes­ke­nään puh­taas­ti omaan etuun pe­rus­tu­via koa­li­tioi­ta (Barrett, 1994; Carraro & Siniscalco, 1993). Koa­li­tioi­ta voi­daan yrit­tää vah­vis­taa hii­li­tul­lien ja ta­lou­del­li­sen yh­teis­työn avul­la (Carraro, 2017; Nordhaus, 2015). Ylei­nen tu­los kui­ten­kin on, että koa­li­tiot jäi­si­vät pie­nik­si, epä­va­kaik­si ja kun­nian­hi­mol­taan vaa­ti­mat­to­mik­si.

2.3.1 Yhteisesti omistettujen resurssien ongelma

Il­mas­ton voi tul­ki­ta myös yli­ku­lu­tet­tu­na re­surs­si­na, jota vai­vaa niin sa­not­tu yh­teis­maan on­gel­ma (tra­ge­dy of the com­mons). Yh­teis­maan on­gel­ma syn­tyy, kun omaa etu­aan aja­vat toi­mi­jat yli­ku­lut­ta­vat va­paas­ti yh­tei­ses­sä käy­tös­sä ole­vaa re­surs­sia ja pää­ty­vät ti­lan­tee­seen, jota ku­kaan ei toi­voi­si. (Hardin, 1968.)

Näin voi käy­dä esi­mer­kik­si, kun kar­ja­no­mis­ta­jat lai­dun­ta­vat yh­teis­maal­la il­man kan­nus­ti­mia ra­joit­taa kar­jan mää­rää kes­tä­väl­le ta­sol­le. Aral­jär­ven kui­vu­mi­nen on käy­tän­nön esi­merk­ki sii­tä, kuin­ka huo­nos­ti mää­ri­tel­lyt käyt­tö- ja omis­tusoi­keu­det voi­vat ai­heut­taa ym­pä­ris­tö­on­gel­mia (Commonwealth Secretariat, 2010). Sa­maan ta­paan ih­mi­set ovat yli­ku­lut­ta­neet luon­non ky­kyä si­toa hii­li­diok­si­di­pääs­tö­jä, mikä on joh­ta­nut hal­lit­se­mat­to­maan il­mas­ton­muu­tok­seen.

Usein yh­tei­söt on­nis­tu­vat itse rat­kai­se­maan pai­kal­li­sia yh­teis­maan on­gel­man so­pi­mal­la yh­teis­ten re­surs­sien käy­tön ra­joit­ta­mi­ses­ta, mut­ta il­mas­ton­muu­tok­sen glo­baa­li ja mo­ni­mut­kai­nen luon­ne vai­keut­taa so­pi­mis­ta (Ostrom ym., 1999).

Valtiot voivat ratkoa paikallisia yhteismaan ongelmia määrittelemällä omistusoikeudet resursseille tai verottamalla resursseja siten, että käyttö asettuu kestävälle tasolle. Esimerkiksi paikallisen järven ylikalastus voidaan estää myöntämällä rajallinen määrä kalastusoikeuksia tai asettamalla riittävän korkea kalastusmaksu.

2.3.2 Kansainvälinen ratkaisu

Kos­ka il­mas­to on glo­baa­li yh­teis­maa, il­mas­to-on­gel­ma voi­tai­siin pe­ri­aat­tees­sa rat­kais­ta kan­sain­vä­li­sel­lä so­pi­muk­sel­la, joka toi­mi­si sa­maan ta­paan kuin pai­kal­li­set yh­teis­maan on­gel­mien rat­kai­sut. Il­mas­ton­muu­tos­ta hil­lit­se­vis­tä toi­mis­ta on käy­ty kan­sain­vä­li­siä neu­vot­te­lu­ja YK:n il­mas­ton­suo­je­lun pui­te­so­pi­muk­sen (UNFCCC) puit­teis­sa vuo­des­ta 1992 al­kaen.

Al­kuun os­a­puo­let pyr­ki­vät so­pi­maan pääs­töil­le lail­li­ses­ti si­to­van ylä­ra­jan, joka vel­voit­tai­si sank­tioi­den uhal­la maat hil­lit­se­mään pääs­tö­jään. Kio­ton pöy­tä­kir­jas­sa vuon­na 1997 täl­lai­ses­ta ra­jas­ta so­vit­tiin, mut­ta so­pi­muk­sen kat­ta­vuus jäi lo­pul­ta hei­kok­si. Kaik­ki maat ei­vät näh­neet so­pi­mus­ta osal­taan kan­nat­ta­va­na.

Yk­si­tyi­sen ja ylei­sen edun vä­lis­tä ris­ti­rii­ta voi­daan tul­ki­ta myös pe­li­teo­reet­ti­ses­ti niin sa­not­tu­na van­gin di­lem­ma­na. Van­gin di­lem­mas­sa yh­teis­työ joh­tai­si kaik­kien kan­nal­ta hy­vään lop­pu­tu­lok­seen, mut­ta yk­sit­täi­sil­lä mail­la on hou­ku­tus li­ve­tä so­pi­muk­ses­ta.

Omaa etu­aan ta­voit­te­le­va maa voi kat­soa, että luo­pu­mal­la kal­liis­ta il­mas­to­toi­mis­taan se saa yhä val­tao­san suo­tui­san il­mas­ton tuo­mis­ta hyö­dyis­tä, mut­ta sääs­tää il­mas­to­po­li­tii­kan kus­tan­nuk­set. Näin maa saat­taa pää­tyä joh­to­pää­tök­seen, että sen kan­nat­taa luo­pua il­mas­to­po­li­tii­kas­taan. Kun muut­kin maat ajat­te­le­vat sa­moin, yhä useam­pi li­pe­ää so­pi­muk­ses­ta. Sil­loin pää­dy­tään ti­lan­tee­seen, jos­sa kaik­ki ovat al­ku­ti­lan­net­ta huo­nom­mas­sa ase­mas­sa.

Ylei­sen ja yk­si­tyi­sen edun ris­ti­rii­ta on­kin tie­tyl­lä ta­val­la il­mas­to-on­gel­man juu­ri­syy. Oman edun ly­hyt­nä­köi­nen ta­voit­te­lu ei joh­da yh­teis­kun­nal­li­ses­ti par­haa­seen lop­pu­tu­lok­seen.

2.3.3 Kannattava tavoite

Ole­te­taan seu­raa­vak­si, että maat on­nis­tui­si­vat pää­se­mään ylit­se edel­lä ku­va­tuis­ta on­gel­mis­ta ja ryh­tyi­si­vät to­teut­ta­maan glo­baa­lis­ti op­ti­maa­lis­ta il­mas­to­po­li­tiik­kaa. Kuin­ka pal­jon ja kuin­ka no­peas­ti net­to­pääs­tö­jä kan­nat­tai­si vä­hen­tää?

Op­ti­maa­li­sen pääs­tö­vä­hen­nys­po­lun löy­tä­mi­nen edel­lyt­tää il­mas­to­po­li­tii­kan kus­tan­nus­ten ja hyö­ty­jen pun­nit­se­mis­ta.

Läh­tö­koh­tai­ses­ti voi­daan aja­tel­la, että il­mas­to­po­li­tii­kan ki­ris­tä­mi­sen kus­tan­nuk­set kas­va­vat sitä suu­rem­mik­si, mitä enem­män net­to­pääs­tö­jä vä­hen­ne­tään ja mitä no­peam­min toi­mi­taan. Al­kuun pääs­tö­jen vä­hen­tä­mi­nen ja nie­lu­jen kas­vat­ta­mi­nen on ver­rat­tain edul­lis­ta: help­po­ja kei­no­ja on yhä run­saas­ti käyt­tä­mät­tä. Kun hel­pot ja hal­vat kei­not (ns. ma­ta­lal­la roik­ku­vat he­del­mät) on käy­tet­ty, on siir­ryt­tä­vä kal­liim­piin vaih­toeh­toi­hin.

Sa­moin jos il­mas­to­po­li­tii­kan ki­ris­tys teh­dään hy­vin no­peas­ti, ta­lou­den toi­mi­joil­le jää vä­hem­män ai­kaa so­peu­tua muu­tok­seen. Yli­mää­räi­siä tap­pioi­ta voi syn­tyä esi­mer­kik­si, jos toi­mi­via ko­nei­ta ja lait­tei­ta jou­du­taan hyl­kää­mään en­nen kuin ne on ku­lu­tet­tu lop­puun. Jos pääs­tö­jä vä­hen­ne­tään lii­an no­peas­ti, kus­tan­nuk­set saat­ta­vat ylit­tää hyö­dyt. Sa­mas­ta syys­tä kus­tan­nuk­sis­sa voi­daan sääs­tää, jos il­mas­to­toi­miin ryh­dy­tään mah­dol­li­sim­man var­hain.

2.3.4 Yhdennetyn arvioinnin mallit

Il­mas­to­po­li­tii­kan en­si­si­jai­nen hyö­ty on il­mas­ton­muu­tok­sen ai­heut­ta­mil­ta va­hin­goil­ta sääs­ty­mi­nen. Il­mas­ton­muu­tok­sen kus­tan­nuk­sia voi­daan ar­vioi­da käyt­tä­mäl­lä niin sa­not­tu­ja yh­den­ne­tyn ar­vioin­nin mal­le­ja6. Ar­vioin­ti­mal­lit muo­dos­ta­vat tyy­li­tel­lyn ku­van sekä glo­baa­lis­ta ta­lou­des­ta että il­mas­tos­ta. Mal­lit mah­dol­lis­ta­vat il­mas­ton­muu­tok­sen ai­heut­ta­mien va­hin­ko­jen ar­vioin­nin ta­val­la, joka on il­mas­to­po­li­tii­kan kus­tan­nus­ten kans­sa yh­teis­mi­tal­li­nen. (Nordhaus, 2017; Stern, 2007.)

Ar­vioin­ti­mal­leil­la voi­daan tuot­taa es­ti­maat­ti hiilen sosiaalisesta kustannuksesta7, joka mit­taa pääs­tö­jen ai­heut­ta­maa ko­ko­nais­kus­tan­nus­ta. Se siis ker­too, pal­jon­ko yh­den hii­li­diok­si­di­ton­nin li­sää­mi­nen il­ma­ke­hään ai­heut­taa il­mas­ton­muu­tok­ses­ta joh­tu­via kus­tan­nuk­sia, kun kaik­ki sen ai­heut­ta­mat vai­ku­tuk­set sum­ma­taan glo­baa­lis­ti.

Ar­vioin­ti­mal­lien mu­kaan il­mas­ton läm­pe­ne­mi­nen yli puo­len­tois­ta as­teen aset­taa mo­nia elä­män pe­rus­e­del­ly­tyk­siä vaa­raan ja ris­kit voi­mis­tu­vat, mitä pi­dem­mäl­le läm­pe­ne­mi­nen ete­nee (IPCC, 2018). Tämä käy­tän­nös­sä tar­koit­taa, että en­sim­mäi­set toi­met il­mas­ton­muu­tok­sen hil­lit­se­mi­sek­si ovat kaik­kein hyö­dyl­li­sim­piä.

Il­mas­ton­muu­tok­sen vai­ku­tus­ten ar­vioin­tiin liit­tyy huo­mat­ta­vaa epä­var­muut­ta ja ar­viot vaih­te­le­vat pa­ris­ta kym­me­nes­tä eu­ros­ta aina sa­toi­hin eu­roi­hin (Nordhaus, 2013, 2017). Ylei­nen tu­los ar­vioin­ti­mal­le­ja hyö­dyn­tä­väs­sä tut­ki­mus­kir­jal­li­suu­des­sa on, että mer­kit­tä­vim­mät kus­tan­nuk­set ja myös epä­var­muu­det liit­ty­vät ka­ta­stro­fien ris­kiin (Aldy ym., 2010; Nordhaus, 2013).

Ar­vioin­ti­mal­lien hyö­dyl­li­syyt­tä po­li­tiik­ka-ar­vioin­nis­sa on myös ky­see­na­lais­tet­tu voi­mak­kaas­ti (Pindyck, 2013). Mer­kit­tä­vim­mät kus­tan­nuk­set liit­ty­vät ka­ta­stro­fien ris­kei­hin, ja näi­den to­den­nä­köi­syyk­sien ja seu­raus­ten ar­vioi­mi­nen on eri­tyi­sen epä­var­maa (Aldy ym., 2010; Heal, 2017).

2.3.5 Ilmastopolitiikan tavoitteen asettaminen

Kus­tan­nus–hyö­ty-ana­lyy­sin nä­kö­kul­mas­ta il­mas­to­po­li­tiik­ka kan­nat­taa siis aina, kun pääs­tö­ton­nin vä­hen­tä­mi­sen kus­tan­nus on pie­nem­pi kuin sen ai­heut­ta­ma hii­len so­si­aa­li­nen kus­tan­nus. En­sim­mäi­set, edul­li­sim­mat toi­met ovat suu­rel­la to­den­nä­köi­syy­del­lä kan­nat­ta­via. Net­to­pääs­tö­jen ki­ris­tä­mis­tä kan­nat­taa jat­kaa niin pit­käl­le, kun hyö­dyt ylit­tä­vät kus­tan­nuk­set. Kos­ka il­mas­to­po­li­tii­kan ki­ris­tyes­sä pääs­tö­vä­hen­nys­ten ra­ja­kus­tan­nuk­set kas­va­vat ja ra­ja­hyö­dyt su­pis­tu­vat, jos­sain vai­hees­sa saa­vu­te­taan op­ti­maa­li­nen pääs­tö­jen mää­rä. Tä­män jäl­keen pääs­tö­jen vä­hen­tä­mi­sen ra­ja­hyö­dyt oli­si­vat vä­häi­sem­mät kuin ra­ja­kus­tan­nuk­set.

On hyvä huo­ma­ta, että jos­sain mää­rin myös kus­tan­nus­te­hot­to­mat toi­met voi­vat olla kan­nat­ta­via. Tämä on mah­dol­lis­ta, mi­kä­li il­mas­to­po­li­tii­kan vi­ri­tys on alle op­ti­maa­li­sen ta­son. Sil­loin on to­den­nä­köi­ses­ti löy­det­tä­vis­sä sel­lai­sia toi­mia, joi­den hyö­dyt ylit­tä­vät kus­tan­nuk­set, vaik­ka niil­le oli­si kus­tan­nus­te­hok­kaam­pia vaih­toeh­to­ja.

Vaik­ka kus­tan­nus–hyö­ty-ana­lyy­si an­taa kä­sit­teel­li­ses­ti sel­keän ta­van mää­rit­tää op­ti­maa­li­sen il­mas­to­po­li­tii­kan mi­toi­tuk­sen, se ei vält­tä­mät­tä ole käy­tän­nön po­li­tii­kan kan­nal­ta tar­koi­tuk­sen­mu­kai­nen. Op­ti­maa­li­sen pääs­tö­ta­voit­teen mää­rit­tä­mi­seen liit­tyy pal­jon eri­mie­li­syyt­tä ja epä­var­muut­ta. Käy­tän­nös­sä il­mas­to­po­li­tii­kan ta­voit­tee­na­set­te­lus­sa on­kin käy­tet­ty suo­raan il­mas­ton läm­pö­ti­la­poik­kea­maa ja sen edel­lyt­tä­miä net­to­pääs­tö­jen vä­hen­nyk­siä.

  1. In­te­gra­ted as­ses­ment mo­dels.↩︎

  2. Social cost of car­bon.↩︎